No mitä runkkarit?
Voisin tässä heti alkuun runoilla meriselityksen siitä, miksen ole täällä Empatiaani näemmä useampaan vuoteen jakanut (useammassa muussa muodossa sitäkin anteliaammin), mutta kuten aina aikaisemminkin, tukeudun empiirisesti tutkittuun ja todistettuun havaintooni, että vittuako se teitä juurikaan koskaan kiinnostaa.
Kerron silti.
Ainakin sen, että elämääni stalkanneet ja hankaloittaneet tosiasiat, kuten entinen - henkisesti ja fyysisesti rampauttava, taannuttava, kaiken elämänhalun, ihmisyyden ja luovuuden syövyttävä - häkkiapinaduunini (hähä, luulitte, että sanoisin parisuhteeni), sekä muutamat sosiopaatit ja henkisesti kuolaavat, ihmisperseet elämässäni, onnistuivat tappamaan mielenkiintoni aivan kaikkeen sellaisessa mittakaavassa, että löin kiinnostuksen karvahanskat tiskiin ja siirryin suosiolla kulisseihin.
Mutta alas!, Apocalypse Nyt! Huomaan vajakkiapinoiden hyppivän taas päivittäin silmille siinä määrin, että katson parhaaksi koota itseni (ihan oma rastinsa sekin, Transformersit saa sen näyttämään niin helpolta), elämä ja perse ruvella, paletti hukassa, jopot ojassa ja räpiköin nilkuttaen epäkeskon tunne-elämäni tuhkista, kuin turpea, raiskattu taistelukukko, epävireisesti ölisten, verta, hikeä ja räkää purskahdellen, jakamaan mielipiteitä/ni ja kertomaan paskantärkeitä faktoja ja todella turhia huomioita, täysin tyhjänpäiväisestä elämästäni.
Tätäkö te halusitte?
Minä en ainakaan, mutta öykätään nyt ensin.
Pysykää tällä pätkivällä kanavalla, jotain paskaa sieltä tulee kohta kuitenkin.
